|
Moi
Mauri!
Mitä mies? Onko kaikki hyvin sielläkin päin?
Täällä on tapahtunut kummia. Jouduin yllättäen
sairaalaan kymmeneksi päiväksi.
Olen jo päässyt kotiin, mutta tarinan kulku menee näin:
Minulla oli ollut vasen pohje kipeänä kaksi viikkoa. Tuska
oli välillä sietämätön ja
aina läsnä. Tunne oli sellainen kuin jalka olisi
räjähtämäisillään. Luulin että se
oli
kipeytynyt lihas. En pystynyt paikallistamaan kipua, koska se
säteili koko alaraajaan.
Asia tietysti harmitti, koska piti päästä juoksemaan
Ismon kanssa. Oltiin jo juostu
muutamana viikkona lähes joka päivä, sillä
meidän piti valmentautua Helsinki-city-
maratoniin. Sitten kipu hävisi KOKONAAN pohkeesta kahdessa
päivässä, mutta kipu
siirtyikin yhdessä illassa reiteen. Seuraavana
päivänä tajusin, ettei kysymys olekaan
lihaskivusta, koska ei reiden lihas noin vain kipeydy ilman
lihasrasitteita joita olin
välttänyt yli kaksi viikkoa. Soitin ilmaiseen
terveysneuvontapuhelinnumeroon jossa
kerroin oireet. Siellä sanottiin, että pitää
mennä heti lääkärille tutkittavaksi. Sitten
soitin terveyskeskukseen ja sain ajan saman päivän
iltapäivälle, vaikka normaalisti
kestää noin kuukausi ennen kuin pääsee
lääkärin vastaanotolle.
Herttoniemen terveyskeskuksessa pyytelin lääkäriltä
anteeksi, tai ainakin
pahoittelin, että olin viitsinyt vaivata häntä vammalla,
mikä ei välttämättä ole mitään
muuta kuin luulotauti. Toivoin ettei se olisi luulotauti, etten nolaisi
itseäni. Naislääkäri
määräsi minut kumminkin heti
ultraäänitutkimukseen viereiseen rakennukseen.
Kohta jalkaan levitettiin geeliä ja skanneri kulki pitkin
säärtä. Totesivat että siellä oli
iso tukos, melkein koko säären pituudelta. Syyksi sanottiin
veritulppa. Kohta minut
kiidätettiin Malmin sairaalaan ambulanssilla, eivätkä
antaneet minun edes kävellä
metriäkään jaloillani, vaikka olisin ollut kynnelle
kykenevä. Protestoin, mutta asia ei
auttanut, sillä sanoivat että tulppa voi lähteä
liikkeelle ja se voi mennä keuhkoon tai
sydämeen. Nyt tajusin millainen idiootti minä olin ollut.
Olisi sittenkin ollut parempi
että olisin ollut luulotautinen, eikä päinvastoin. Vai
olisiko? Olen kahden vaiheella.
Ymmärrät kohta miksi.
Kun vihdoin tultiin Malmin sairaalaan - automatkan jälkeen
mikä tuntui ikuisuudelta -
pääsin istahtamaan odotushuoneeseen KOLMEKSI TUNNIKSI, ennen
kuin pääsin
lääkärin juttusille. Ennen sitä sain kumminkin
pientä aktiviteettia, menemällä toista
jalkaa laahaamalla (heh heh) verikokeeseen ja kuumemittaukseen (38,3 ).
Kysyin
heiltä samassa yhteydessä, että joudunko olemaan
sairaalassa kauankin. Silloin
yksi mieshoitaja sanoi, että pääsen
todennäköisesti pois saman päivän aikana,
sitten kun olen ensin saanut yhden piikin. Pian totesin, että mies
oli totaalisesti
väärässä. Jos kohta kohdalta kerron kaikkia
tapahtumat ja tuntemukset mitä noitten
kolmen tuntien aikana koin, tai ylipäätänsä koko
kymmenen päivän ajalta jolloin
siellä olin, siitä voisi kirjoittaa vaikka kokonaisen kirjan.
Tuskin se kumminkaan on
tarpeellista. Saat sen tiivistetyssä muodossa ja osa jää
kertomatta.
Tänään minä ymmärrän muita sairaita
ihmisiä paljon paremmin kuin aikaisemmin,
eikä se tunnu edes raskaalta rukoilla heidän puolestaan.
Tänään osaan sääliä heitä
enemmän kuin aikaisemmin ja huomaan heidät helpommin.
Heitähän on kaikkialla.
Mieleen tulee myös sinunkin taistelusi, kun olet joutunut
sairastelemaan. Ehkä minä
tänään, Mauri, ymmärrän tuntemuksiasi hitusen
verran paremmin kuin aikaisemmin.
Ainakin toivon niin.
Odotushuoneessa oli paljon ihmisiä, odotusajat pitkät, ja
kaiken kukkuraksi
ilmoitettiin, että kohta laskeutuu Hki-Vantaan lentokentälle
lentokoneita jotka tuo
Thaimaasta 500 uutta potilasta, niitä tsunamin uhreja.
Odotushuoneessa rukoilin
itselleni voimia ja varjelua ettei tulppa lähde liikkeelle, mutta
hetken päästä silmäni
avautuivat ja totesin että siellä oli muitakin eikä
ainoastaan minä. Pian rukoilin
muittenkin puolesta kun tajusin itsekkyyteni. Vieressäni istui
noin viisikymppinen
nainen joka sanoi kärsineensä ainakin viisi
päivää yli 39 asteen kuumetta ja että
maksa-arvot olivat huonot. Hän odotti noin 4 tuntia ennen kuin
pääsi vastaanotolle,
kuume kovempi kuin minulla. Hän oli sen näköinen kuin
olisi ollut elävä kuollut,
eräänlainen zombi. Sitten siellä oli joku 50–60
vuotias mies joka oli myös hyvin
heikossa kunnossa. Joku hoitaja tuli ja alkoi viedä häntä
jonnekin muualle ja kuulin
kuinka he käytävällä keskustelivat
keskenään:
”Oletko juonnut alkoholia?”.
Vastaus oli: ”En ole juonnut, otin vain pari kaljaa”.
Silloin osa odotushuoneen ihmisistä alkoi nauraa
räkäistä naurua, mutta minua ei
asia huvittanut lainkaan. Ehkä minulla on niin huono huumorintaju.
Pääsin lääkärinhuoneeseen, muutama
ristiriitainen sana, plää plää plää,
luvattiin
että pääsen kotiin ehkä kahden päivän
päästä, jälleen verikoe ja piikki vatsaan.
Koko jalka käärittiin kiristyssiteisiin jotka muodostivat
kauniin ja täyteläisen paketin,
ja sitten rullatuolissa kohti toisen kerroksen vuodeosastoa.
Vuodeosasto oli niin täynnä, että jouduin sänkyni
kanssa jäämään käytävälle
makaamaan vajaaksi kahdeksi vuorokaudeksi, niin sanotulle "ylipaikka
ykköselle". Yksi
hoitajista sanoi, että hän ei ymmärrä, miten
sairaala voi olla niin täynnä, vaikka
aasialaiset eivät ole vielä saapuneet. Hän sanoi,
että hän oli ollut siellä töissä
vuodesta 1978, eikä käytävillä ole ollut koskaan
hänen aikanaan mitään potilaita.
Minä taisin olla ensimmäinen. Mikä kunnianosoitus.
Minä, maailman napa, kaiken
keskipiste ja yhtymäkohta, sain kunnian täyttää
paikan mistä muut pystyivät vain
uneksimaan. Eivätpähän nuo muut potilaat häiritse.
Vai häiritsisikö sittenkin?
Kaksi yötä meni ettei paljoakaan tullut nukuttua, kun
kattovalot häikäisivät ja
käytäväliikenne oli niin kovaa. Asiaa ei
yhtään parantanut se, että joku ruotsalainen
velikulta lähimmäisessä huoneessa möykkäsi
yöt pitkät, huutamalla ja puhumalla
sekavia. Hoitajat nuhtelivat ja pyysivät olemaan hiljaa, mutta se
ei auttanut. Vasta
toisena yönä kun yksi toinen potilas samassa huoneessa alkoi
päästää äRRäpäitä
ulos suustaan suutuspäissään, silloin mies hiljeni
loppuyöksi.
Jossain vaiheessa kävin taas ylävartalon
ultraäänitutkimuksissa ja kun tulokset
tulivat, sanoi lääkäri minulle, että muuten oli
kuvat kunnossa, mutta maksassa näytti
olevan joku varjostuma. Sanoi epäilevänsä, että se
johtui liiallisesta sappinesteestä
maksassa. Tapaukseni oli kaiken kaikkiaan outo, koska huomioonottaen
ikäni ja
tupakoimattomuuteni, niin minulle ei olisi pitänyt tulla
veritulppaa. On äärimmäisen
harvinaista että minun ikäiset miehet saavat tulpan. Naisilla
se kumminkin on
yleisempää, johtuen ehkäisypillereistä. Uskoin
haistavani palaneen käryn, koska
pelkäsin että minulla voisi olla syöpä maksassa.
Syyt pelkooni olivat selvät ja kerroin
ne lääkärille. Kerroin että vaarikin kuoli
vatsasyöpään, ja että alttius saattaa siis olla
jo geeneissä. Muistin myös äitini ja hänen
kuolemansa noin 12 vuotta aikaisemmin.
Kerroin lääkärille, että hänelläkin oli
tullut veritulppa jalkaan ja että hän valitteli
tuskistaan tyttärelleen. Tytär, eli siskoni Satu, pyysi
äidin menemään lääkärille,
mutta hän ei suostunut, vaan vitkutteli 2-3 viikkoa ja lähti
vasta sitten. Kun hän
sitten tuli sairaalaan, olivat lääkärit todenneet
että tulppa jalassa johtui siitä, että
maksassa oli syöpä. Hän ehti olla sairaalassa
korkeintaan viikon ja sitten hän kuoli.
Pidin häntä kädestä kiinni kun hän
päästi viimeisen hengenvedon. Tiesin muutamaa
minuuttia aikaisemmin, että hän tulisi pian kuolemaan, koska
hengitys muuttui
epäsäännölliseksi ja käsi alkoi muuttua
kylmäksi. Kohta edessäni oli pelkkä kylmä
ruumis ja tajusin että äitini henki oli irtaantunut ruumiista
ja että hän oli päässyt
ajasta ajattomuuteen, taivaan kotiin. Hän oli päässyt
kotiin, kaikista itkuisista
rukouksistani huolimatta. Oli yö, kaksi sisarusta ja yksi ruumis,
pimeässä
huoneessa. Ruumis näytti niin tyhjältä niin
tyhjältä, etten voi tänäkään
päivänä
ymmärtää miten ruumis pystyi
näyttämään niin tyhjältä. Hetki sitten se
oli ollut
täynnä henkensä puolesta kamppailevaa
elämää ja hetkeä myöhemmin se oli
pelkkä eloton lihamöykky. Lihamöykky jonka toinen jalka
tai pohje, oli sininen ja
paksu kuin jalkapallo. Verkkokalvot olivat osittain irronneet
silmämunista ja olivat
valuneet keltaisina pois. Siskoni painoi hoitajan kutsunappia ja pian
hän tuli, hoitaja
siis. Hetken keskusteltuamme hän sanoi, että hänkin
uskoo tuonpuoleiseen
elämään. Tänään äiti on terve, nuori
ja kaunis taivaan ihanuudesta. Tänne hän sen
kotelonsa jätti, ruumisarkkuunsa, ja se on sittemmin kait
muuttunut kukkamullaksi.
Mutta hän odottaa meitä lapsiaankin pian saapuvaksi kotiin.
Sitten me juhlitaan
yhdessä. Ja nähdään Kristuksen kirkkauden
ympäröivän meidät. Ja me aterioidaan
yhdessä. En voi vannoa, että tanssijalka jää
vipattamatta. Niin herkässä se ilo kait
siellä on.
Kun sain kertomukseni kerrottua lääkärille, lupasi
hän että pääsisin perusteelliseen
kuvaukseen, jotta voisin olla sataprosenttisen varma ettei minulla ole
syöpä. Sain
juoda varjo-aine nestettä ja sain myös pistoksen mikä
myös sisälsi varjo-ainetta.
Niitten avulla verisuonet tulisivat näkymään
selvästi kuvassa ja havaitsisivat kaikki
mahdolliset tukkeutumat, jos niitä olisi. Ennen kuin
pääsisin kuvauksiin, minulla oli
monta tuntia ja koko yönkin aikaa miettiä sitä, miten
olin elämäni elänyt. Mietin
kaikkea mitä olin viime vuosina tehnyt ja kaikkea mitä olin
jättänyt tekemättä. Mietin
maallista elämääni ja tajusin elämänlankani
hentouden. Koko osaston kuopuksena
mietin, mitä ihmettä minä oikein täällä
sairaalassa teen, kaikkien näitten vanhuksien
keskellä. Sitten minä tajusin miksi. Se oli Jumalan sallimus
ja ehkä jopa hänen
tahtonsakin, jotta etsisin hänen kasvojaan. Voin totta totisesti
sanoa, että sain
sairaalassa kokea ihania hetkiä runsaissa rukoushetkissäni,
sillä mitä muutakaan
tekemistä siellä olisi? Tunsin monesti Jumalan
läsnäolon ja rakkauden hyvinkin
selvästi.
Olin jo nyt päässyt mölyävän
ruotsalaisen huoneeseen jossa oli kaksi muutakin
potilasta. Yksi oli 97-vuotias reipas mies jonka pulssi oli, ainakin
kolme ensimmäistä
päivää huoneessa ollessani, minun pulssiani
rauhallisempi. Aina vain katselin
kateellisena hänen pulssiaan mittaritaulusta ja aina se vain
näytti paremmalta kuin
minulla. Verenohennuslääkkeet eivät ohentaneet vertani
ja antibiootit eivät
laskeneet kuumettani ainakaan kahteen päivään.
Huolestuin. Lääkäri epäili
tulehdusta jossakin.
Vieressäni makasi 79-vuotias papparainen nimeltään
Mateus. Hänellä oli kaikki
maailman sairaudet yllään ja oli erittäin sairaan
näköinen kun näin hänet
ensimmäisen kerran. Kuulin kun lääkäri sanoi
hänelle: ” Näyttää siltä että
kaikki
mahdolliset sairaudet ovat sinun ylläsi. Ihmettelen miten voit
kestää”. Rukoilin paljon
hänen puolestaan, koska pelkäsin että hän saattaa
kuolla, niin huonossa kunnossa
hän mielestäni oli. Yhtenä iltana kun rukoilin
hänen puolestaan hiljaa mielessäni,
hän alkoi itsekin rukoilla kuiskaten. Sieltä tuli
”isä meidän” – rukous ja joku muukin,
taisi olla joku lasten rukous. Hämmästyin ja ilahduin. Tuli
oikein kyyneleet silmille,
jälleen kerran. Täytyy sanoa, että Pyhän Hengen
läsnäolo oli hyvin todentuntuinen.
Se tuli välillä aaltoina ylitseni. Sen nyt vain
tietää kun Henki on läsnä, eihän siinä
mitään ihmettelemistä ole. Koska en ollut ihan varma,
kuolenko syöpään vai ei, niin
minulle tuli paniikki ja lupasin Herralle, että jos minä
tästä vielä selviän niin tulen
olemaan loppuikäni YHDEN ASIAN MIES. En itse asiassa pelännyt
kuolemaa
kuoleman takia, koska uskoin pääseväni taivaaseen
kuoltuani. Pelkäsin
enemmänkin muutosta. Aivan liian nopeata muutosta. En ollut
valmis. En ollut
valmis, koska olisin halunnut tuoda lyhteitäni mukanani. Mitä
minulla olisi ollut
mukanani? Olisinko ollut sen arvoinen että ylleni olisi puettu
hehkuvan puhtaat
valkeat vaatteet ja että minulle olisi sanottu: ” Tule
palvelija Herrasi iloon. Vähässä
sinä olet ollut uskollinen, mutta pistän sinut paljon
haltijaksi”? En totta totisesti olisi
ollut, jos se minusta kiinni olisi. Tunsin kurjuuteni, ja siksi tein
lupaukseni.
Se joka oli aikaisemmin maannut sängylläni oli myös yksi
kummajainen. Vai oliko se
niin että minä makasin hänen sängyllä? Joka
tapauksessa, hän oli se, jolta
äRRäpäät lentelivät. Hän oli saanut
keuhkokuumeen, mutta silti hän tuli yhtenä
päivänä onnellisen näköisenä
sätkältä ja sanoi minulle: ”Nyt on kaikki taas
hyvin kun
pääsin ulos tupakalle”. Seuraavana
päivänä hän pääsi sairaalasta pois. Mutta
ennen sitä hän oli heitellyt muutaman mustalaisvitsin muille
potilaille joille hän
ainakin itse äänekkäästi nauroi. Muita nauruja en
kuullutkaan.
Sitten tuli se hetki ja päivä jolloin sain ilosanoman:
”Ei mitään syöpään viittaavaa.
Voit olla täysin levollisin mielin”. Ja voit uskoa, olinhan
minä. Aloin jälleen elämään.
Minulla oli ”vain” pieniä veritulppia keuhkossa jotka
olivat irronneet jalasta, mutta
toki, nuo pienet veritulpat olisivat voineet olla isojakin, jolloin
olisin saattanut
muutamassa tunnissa kuolla äkilliseen keuhkokuumeeseen. Ilmeisesti
pienet
veritulpat olivat aiheuttaneet tulehdusta ja pitäneet yllä
kuumetta noin viikon ajan,
kun valkosolut taistelivat vastaan. Minulla oli ollut paljon
esirukoilijoita, kiitos heille.
Ilokseni olivat antibiootit alkaneet tehoamaan ja verikin oli alkanut
ohenemaan.
Kuumekin laski, hitaasti mutta tasaisesti. Maailma näytti
valoisalta, vieläpä muutkin
potilaat olivat piristyneet. Mutta ihmismieli on kummallinen. Se
”vanha Aatu” nosti
päätään kun hoitaja toi minulle matalan potan,
varustettuna kannella. Hän sanoi,
että minä en saa enää mennä vessaan edes
rullatuolilla, koska minulla on
veritulppia keuhkossa, vaan että pottaa piti
käyttää sängyssä. Eikö olekin
mahtavaa? Miksi osaston kuopuksella pitää olla potta
turvanaan, jos kerran osaston
vanhin, 97-vuotias mies, saa rollaattorillaan nilkutella vessaan omin
voimin? Mikä
vääryys! Minähän tietenkin protestoin, mutta
hoitaja vain katseli minua vakavana ja
sanoi olevansa eri mieltä, turvallisuuteni tähden. Maailmani
synkkeni hetkeksi,
koska se oli tietenkin nuorelle miehelle suuri häpeä, koska
tuli mieleen ne ajat,
jolloin olin potta-iässä ja saatoin huutaa äidilleni:
”Äiti, pissa tuli”, tai: ”Äiti, tule
pyyhkimään, kakka tuli”. Mutta mielen tuska ja
kärsimys oli onneksi vain lyhyt, sillä
noin puolituntia myöhemmin tuli lääkäri luokseni ja
sanoi, että saan edelleen käyttää
rullatuolia WC-reissuja varten, aivan kuten aikaisemminkin, koska
tulpat ovat niin
pieniä ettei niistä ole vaaraa ja ettei ne lähde
liikkeelle. Ihana vapauttava tunne.
Sitten hetken asiaa mietittyäni, tajusin kuinka lapsellinen olin
ollut. Tajusin heti, että
sadat, elleivät tuhannet aikuiset ihmiset käyttivät
silläkin hetkellä vaippoja ympäri
maatamme, huonon kunnon tähden. Vaipankäyttöajatus alkoi
pian tuntua ”
normaalilta”. Se taitaa sittenkin kuulua elämän
sykliin, sen ylä- ja alamäkiin. Jossain
vaiheessa vanhuusiässä kun solumme ei enää jaksaa
uusiutua yhtä nopeasti kuin
ne kuolevat, alkaa vauva-iän vaivat palautua. Emmehän aina
voi olla yhtä viriilejä.
Väsyyhän se pumppukin vuosikymmenien jatkuvasta
tykyttämisestä. Ei taida olla
mikään ikiliikkuja tuo sydän, vaikka hyvä vehje
onkin. Tarvitaan toisten apua
liikkumisessa, pukeutumisessa, syömisessä ja kenties, jopa
tarpeitten teossa. Herra
varjelkoon että saisimme pysyä mahdollisimman kauan
terveenä ja voimissamme.
Sitä sopii rukoilla.
Jotkut hoitajat olivat siellä suorastaan mainioita ilopilkkuja.
Varsinkin kaksi niistä.
Yhden nimi oli Asta. Jotenkin hänestä näki, kuuli ja
aisti, että hän välittää jokaisesta
potilaasta. Luulin että hän oli uskovainen ja että
hän oli se nainen, joka oli rohkeasti
lausunut Jeesuksen nimen, potilashuone kymmenessä, päivä
tai kaksi ennen kuin
sinne pääsin. Kun vielä näin ristin roikkuvan
koruna hänen kaulassaan kysyin
häneltä, oliko hän uskovainen. Hän antoi
kieltävän vastauksen. Hän ei ollut se
nainen, ja sanoi myös, ettei tiedä kuka se saattoi olla
henkilökunnasta. Yhtenä yönä
tuli joku toinen ilopilleri minun luo, kun olin painanut kutsunappia.
Se oli hän, joka oli
ollut siellä vuodesta – 78. Hän sanoi minulle,
että hän on pistänyt merkille että minä
olen aina niin onnellisen näköinen, vaikka olen sairas.
Siihen minä vastasin, että: ”
se johtuu varmasti siitä kun itsekin olet aina niin iloisen
näköinen. Kait se on minuun
tarttunut”, sanoin. Sitten jossain välissä tuntui
siltä että olisin halunnut ottaa häntä
kaulasta kiinni ja antaa kunnon halauksen. Niin mahtava ihminen
hänkin oli, vaikka
ikänsä puolesta olisi voinut olla vaikkapa äitini.
Halaus jäi antamatta ja nyt
jälkeenpäin harmittaa. Hän olisi ollut halauksen
arvoinen.
Nyt olen siis kotiutunut ja Herra on hyvä. Olen nyt
paraatikunnossa ja pompin pian
tasajalkaa, vaikka joudun käyttämään
verenohennuslääkkeitä puoli vuotta, en saa
juosta kolmeen kuukauteen ja pitää käyttää
tukisukkaa jalassa 3-6 kuukautta, mutta
mieluummin kaksi vuotta. Kuolemani tie on nyt alkanut. Itse
asiassa se alkoi jo
sairaalassa. Mutta tämä kuoleman tie ei ole se kuolema josta
aikaisemmin kirjoitin.
Vaan se on se kuolema missä minua riisutaan kaikesta
itsestäni jotta voisin palvella
Jumalaa. Ja minä elän, en enää minä, vaan
Kristus minussa. En minä, vaan Kristus
minussa. Tuo liha tahtoo välillä tippua ristiltä alas.
Mutta eihän se mitään, kunhan se
vaan seuraavalla kerralla lyödään kiinni entistä
kovemmin. Ja taas matka jatkuu.
sairaalasta@vapauteen.com |
