Sinut on KutsuttuVapauteen!

Totesin sairaalareissuni aikana että elämänlankamme on paljon ohuempi kuin mitä me monesti luullaan. Siksi jokainen uusi päivä on uusi Jumalan antama armon päivä. Huomisesta emme tiedä. Kaikki ei aina mene niin kuin me asiat suunnitellaan. Joka päivä kannattaa olla valmis kohtaamaan Jumalan.

Tämä sairaalakertomukseni on lyhennelmä kirjeestä jonka lähetin ystävälleni tammikuussa 2005.

Moi Mauri!

Mitä mies? Onko kaikki hyvin sielläkin päin?

Täällä on tapahtunut kummia. Jouduin yllättäen sairaalaan kymmeneksi päiväksi. Olen jo päässyt kotiin, mutta tarinan kulku menee näin:

Minulla oli ollut vasen pohje kipeänä kaksi viikkoa. Tuska oli välillä sietämätön ja aina läsnä. Tunne oli sellainen kuin jalka olisi räjähtämäisillään. Luulin että se oli kipeytynyt lihas. En pystynyt paikallistamaan kipua, koska se säteili koko alaraajaan.
Asia tietysti harmitti, koska piti päästä juoksemaan Ismon kanssa. Oltiin jo juostu muutamana viikkona lähes joka päivä, sillä meidän piti valmentautua Helsinki-city-maratoniin. Sitten kipu hävisi KOKONAAN pohkeesta kahdessa päivässä, mutta kipu siirtyikin yhdessä illassa reiteen. Seuraavana päivänä tajusin, ettei kysymys olekaan lihaskivusta, koska ei reiden lihas noin vain kipeydy ilman lihasrasitteita joita olin
välttänyt yli kaksi viikkoa. Soitin ilmaiseen terveysneuvontapuhelinnumeroon jossa kerroin oireet. Siellä sanottiin, että pitää mennä heti lääkärille tutkittavaksi. Sitten soitin terveyskeskukseen ja sain ajan saman päivän iltapäivälle, vaikka normaalisti kestää noin kuukausi ennen kuin pääsee lääkärin vastaanotolle.

Herttoniemen terveyskeskuksessa pyytelin lääkäriltä anteeksi, tai ainakin
pahoittelin, että olin viitsinyt vaivata häntä vammalla, mikä ei välttämättä ole mitään muuta kuin luulotauti. Toivoin ettei se olisi luulotauti, etten nolaisi itseäni. Naislääkäri määräsi minut kumminkin heti ultraäänitutkimukseen viereiseen rakennukseen. Kohta jalkaan levitettiin geeliä ja skanneri kulki pitkin säärtä. Totesivat että siellä oli iso tukos, melkein koko säären pituudelta. Syyksi sanottiin veritulppa. Kohta minut kiidätettiin Malmin sairaalaan ambulanssilla, eivätkä antaneet minun edes kävellä metriäkään jaloillani, vaikka olisin ollut kynnelle kykenevä. Protestoin, mutta asia ei
auttanut, sillä sanoivat että tulppa voi lähteä liikkeelle ja se voi mennä keuhkoon tai sydämeen. Nyt tajusin millainen idiootti minä olin ollut. Olisi sittenkin ollut parempi että olisin ollut luulotautinen, eikä päinvastoin. Vai olisiko? Olen kahden vaiheella. Ymmärrät kohta miksi.

Kun vihdoin tultiin Malmin sairaalaan - automatkan jälkeen mikä tuntui ikuisuudelta - pääsin istahtamaan odotushuoneeseen KOLMEKSI TUNNIKSI, ennen kuin pääsin lääkärin juttusille. Ennen sitä sain kumminkin pientä aktiviteettia, menemällä toista jalkaa laahaamalla (heh heh) verikokeeseen ja kuumemittaukseen (38,3 ). Kysyin heiltä samassa yhteydessä, että joudunko olemaan sairaalassa kauankin. Silloin
yksi mieshoitaja sanoi, että pääsen todennäköisesti pois saman päivän aikana, sitten kun olen ensin saanut yhden piikin. Pian totesin, että mies oli totaalisesti väärässä. Jos kohta kohdalta kerron kaikkia tapahtumat ja tuntemukset mitä noitten kolmen tuntien aikana koin, tai ylipäätänsä koko kymmenen päivän ajalta jolloin siellä olin, siitä voisi kirjoittaa vaikka kokonaisen kirjan. Tuskin se kumminkaan on tarpeellista. Saat sen tiivistetyssä muodossa ja osa jää kertomatta.

Tänään minä ymmärrän muita sairaita ihmisiä paljon paremmin kuin aikaisemmin, eikä se tunnu edes raskaalta rukoilla heidän puolestaan. Tänään osaan sääliä heitä enemmän kuin aikaisemmin ja huomaan heidät helpommin. Heitähän on kaikkialla. Mieleen tulee myös sinunkin taistelusi, kun olet joutunut sairastelemaan. Ehkä minä tänään, Mauri, ymmärrän tuntemuksiasi hitusen verran paremmin kuin aikaisemmin. Ainakin toivon niin.

Odotushuoneessa oli paljon ihmisiä, odotusajat pitkät, ja kaiken kukkuraksi
ilmoitettiin, että kohta laskeutuu Hki-Vantaan lentokentälle lentokoneita jotka tuo Thaimaasta 500 uutta potilasta, niitä tsunamin uhreja. Odotushuoneessa rukoilin itselleni voimia ja varjelua ettei tulppa lähde liikkeelle, mutta hetken päästä silmäni avautuivat ja totesin että siellä oli muitakin eikä ainoastaan minä. Pian rukoilin muittenkin puolesta kun tajusin itsekkyyteni. Vieressäni istui noin viisikymppinen nainen joka sanoi kärsineensä ainakin viisi päivää yli 39 asteen kuumetta ja että maksa-arvot olivat huonot. Hän odotti noin 4 tuntia ennen kuin pääsi vastaanotolle, kuume kovempi kuin minulla. Hän oli sen näköinen kuin olisi ollut elävä kuollut, eräänlainen zombi. Sitten siellä oli joku 50–60 vuotias mies joka oli myös hyvin heikossa kunnossa. Joku hoitaja tuli ja alkoi viedä häntä jonnekin muualle ja kuulin kuinka he käytävällä keskustelivat keskenään:
"Oletko juonnut alkoholia?".
Vastaus oli: "En ole juonnut, otin vain pari kaljaa".
Silloin osa odotushuoneen ihmisistä alkoi nauraa räkäistä naurua, mutta minua ei asia huvittanut lainkaan. Ehkä minulla on niin huono huumorintaju.

Pääsin lääkärinhuoneeseen, muutama ristiriitainen sana, plää plää plää, luvattiin että pääsen kotiin ehkä kahden päivän päästä, jälleen verikoe ja piikki vatsaan. Koko jalka käärittiin kiristyssiteisiin jotka muodostivat kauniin ja täyteläisen paketin, ja sitten rullatuolissa kohti toisen kerroksen vuodeosastoa.
Vuodeosasto oli niin täynnä, että jouduin sänkyni kanssa jäämään käytävälle makaamaan vajaaksi kahdeksi vuorokaudeksi, niin sanotulle "ylipaikka ykköselle". Yksi hoitajista sanoi, että hän ei ymmärrä, miten sairaala voi olla niin täynnä, vaikka aasialaiset eivät ole vielä saapuneet. Hän sanoi, että hän oli ollut siellä töissä vuodesta 1978, eikä käytävillä ole ollut koskaan hänen aikanaan mitään potilaita.
Minä taisin olla ensimmäinen. Mikä kunnianosoitus. Minä, maailman napa, kaiken keskipiste ja yhtymäkohta, sain kunnian täyttää paikan mistä muut pystyivät vain uneksimaan. Eivätpähän nuo muut potilaat häiritse. Vai häiritsisikö sittenkin?

Kaksi yötä meni ettei paljoakaan tullut nukuttua, kun kattovalot häikäisivät ja
käytäväliikenne oli niin kovaa. Asiaa ei yhtään parantanut se, että joku ruotsalainen velikulta lähimmäisessä huoneessa möykkäsi yöt pitkät, huutamalla ja puhumalla sekavia. Hoitajat nuhtelivat ja pyysivät olemaan hiljaa, mutta se ei auttanut. Vasta toisena yönä kun yksi toinen potilas samassa huoneessa alkoi päästää äRRäpäitä
ulos suustaan suutuspäissään, silloin mies hiljeni loppuyöksi.

Jossain vaiheessa kävin taas ylävartalon ultraäänitutkimuksissa ja kun tulokset tulivat, sanoi lääkäri minulle, että muuten oli kuvat kunnossa, mutta maksassa näytti olevan joku varjostuma. Sanoi epäilevänsä, että se johtui liiallisesta sappinesteestä maksassa. Tapaukseni oli kaiken kaikkiaan outo, koska huomioonottaen ikäni ja tupakoimattomuuteni, niin minulle ei olisi pitänyt tulla veritulppaa. On äärimmäisen harvinaista että minun ikäiset miehet saavat tulpan. Naisilla se kumminkin on yleisempää, johtuen ehkäisypillereistä. Uskoin haistavani palaneen käryn, koska
pelkäsin että minulla voisi olla syöpä maksassa. Syyt pelkooni olivat selvät ja kerroin ne lääkärille. Kerroin että vaarikin kuoli vatsasyöpään, ja että alttius saattaa siis olla jo geeneissä. Muistin myös äitini ja hänen kuolemansa noin 12 vuotta aikaisemmin.
Kerroin lääkärille, että hänelläkin oli tullut veritulppa jalkaan ja että hän valitteli tuskistaan tyttärelleen. Tytär, eli siskoni Satu, pyysi äidin menemään lääkärille, mutta hän ei suostunut, vaan vitkutteli 2-3 viikkoa ja lähti vasta sitten. Kun hän sitten tuli sairaalaan, olivat lääkärit todenneet että tulppa jalassa johtui siitä, että maksassa oli syöpä. Hän ehti olla sairaalassa korkeintaan viikon ja sitten hän kuoli.
Pidin häntä kädestä kiinni kun hän päästi viimeisen hengenvedon. Tiesin muutamaa minuuttia aikaisemmin, että hän tulisi pian kuolemaan, koska hengitys muuttui epäsäännölliseksi ja käsi alkoi muuttua kylmäksi. Kohta edessäni oli pelkkä kylmä ruumis ja tajusin että äitini henki oli irtaantunut ruumiista ja että hän oli päässyt ajasta ajattomuuteen, taivaan kotiin. Hän oli päässyt kotiin, kaikista itkuisista rukouksistani huolimatta. Oli yö, kaksi sisarusta ja yksi ruumis, pimeässä huoneessa. Ruumis näytti niin tyhjältä niin tyhjältä, etten voi tänäkään päivänä ymmärtää miten ruumis pystyi näyttämään niin tyhjältä. Hetki sitten se oli ollut täynnä henkensä puolesta kamppailevaa elämää ja hetkeä myöhemmin se oli pelkkä eloton lihamöykky. Lihamöykky jonka toinen jalka tai pohje, oli sininen ja paksu kuin jalkapallo. Verkkokalvot olivat osittain irronneet silmämunista ja olivat valuneet keltaisina pois. Siskoni painoi hoitajan kutsunappia ja pian hän tuli, hoitaja siis. Hetken keskusteltuamme hän sanoi, että hänkin uskoo tuonpuoleiseen elämään. Tänään äiti on terve, nuori ja kaunis taivaan ihanuudesta. Tänne hän sen kotelonsa jätti, ruumisarkkuunsa, ja se on sittemmin kait muuttunut kukkamullaksi. Mutta hän odottaa meitä lapsiaankin pian saapuvaksi kotiin. Sitten me juhlitaan yhdessä. Ja nähdään Kristuksen kirkkauden ympäröivän meidät. Ja me aterioidaan yhdessä. En voi vannoa, että tanssijalka jää vipattamatta. Niin herkässä se ilo kait siellä on.

Kun sain kertomukseni kerrottua lääkärille, lupasi hän että pääsisin perusteelliseen kuvaukseen, jotta voisin olla sataprosenttisen varma ettei minulla ole syöpä. Sain juoda varjo-aine nestettä ja sain myös pistoksen mikä myös sisälsi varjo-ainetta. Niitten avulla verisuonet tulisivat näkymään selvästi kuvassa ja havaitsisivat kaikki mahdolliset tukkeutumat, jos niitä olisi. Ennen kuin pääsisin kuvauksiin, minulla oli monta tuntia ja koko yönkin aikaa miettiä sitä, miten olin elämäni elänyt. Mietin kaikkea mitä olin viime vuosina tehnyt ja kaikkea mitä olin jättänyt tekemättä. Mietin maallista elämääni ja tajusin elämänlankani hentouden. Koko osaston kuopuksena
mietin, mitä ihmettä minä oikein täällä sairaalassa teen, kaikkien näitten vanhuksien keskellä. Sitten minä tajusin miksi. Se oli Jumalan sallimus ja ehkä jopa hänen tahtonsakin, jotta etsisin hänen kasvojaan. Voin totta totisesti sanoa, että sain sairaalassa kokea ihania hetkiä runsaissa rukoushetkissäni, sillä mitä muutakaan tekemistä siellä olisi? Tunsin monesti Jumalan läsnäolon ja rakkauden hyvinkin selvästi.

Olin jo nyt päässyt mölyävän ruotsalaisen huoneeseen jossa oli kaksi muutakin potilasta. Yksi oli 97-vuotias reipas mies jonka pulssi oli, ainakin kolme ensimmäistä päivää huoneessa ollessani, minun pulssiani rauhallisempi. Aina vain katselin kateellisena hänen pulssiaan mittaritaulusta ja aina se vain näytti paremmalta kuin minulla. Verenohennuslääkkeet eivät ohentaneet vertani ja antibiootit eivät laskeneet kuumettani ainakaan kahteen päivään. Huolestuin. Lääkäri epäili
tulehdusta jossakin.

Vieressäni makasi 79-vuotias papparainen nimeltään Mateus. Hänellä oli kaikki maailman sairaudet yllään ja oli erittäin sairaan näköinen kun näin hänet ensimmäisen kerran. Kuulin kun lääkäri sanoi hänelle: " Näyttää siltä että kaikki mahdolliset sairaudet ovat sinun ylläsi. Ihmettelen miten voit kestää". Rukoilin paljon hänen puolestaan, koska pelkäsin että hän saattaa kuolla, niin huonossa kunnossa hän mielestäni oli. Yhtenä iltana kun rukoilin hänen puolestaan hiljaa mielessäni, hän alkoi itsekin rukoilla kuiskaten. Sieltä tuli "isä meidän" – rukous ja joku muukin,
taisi olla joku lasten rukous. Hämmästyin ja ilahduin. Tuli oikein kyyneleet silmille, jälleen kerran. Täytyy sanoa, että Pyhän Hengen läsnäolo oli hyvin todentuntuinen. Se tuli välillä aaltoina ylitseni. Sen nyt vain tietää kun Henki on läsnä, eihän siinä mitään ihmettelemistä ole. Koska en ollut ihan varma, kuolenko syöpään vai ei, niin minulle tuli paniikki ja lupasin Herralle, että jos minä tästä vielä selviän niin tulen olemaan loppuikäni YHDEN ASIAN MIES. En itse asiassa pelännyt kuolemaa kuoleman takia, koska uskoin pääseväni taivaaseen kuoltuani. Pelkäsin enemmänkin muutosta. Aivan liian nopeata muutosta. En ollut valmis. En ollut valmis, koska olisin halunnut tuoda lyhteitäni mukanani. Mitä minulla olisi ollut
mukanani? Olisinko ollut sen arvoinen että ylleni olisi puettu hehkuvan puhtaat valkeat vaatteet ja että minulle olisi sanottu: " Tule palvelija Herrasi iloon. Vähässä sinä olet ollut uskollinen, mutta pistän sinut paljon haltijaksi"? En totta totisesti olisi ollut, jos se minusta kiinni olisi. Tunsin kurjuuteni, ja siksi tein lupaukseni.

Se joka oli aikaisemmin maannut sängylläni oli myös yksi kummajainen. Vai oliko se niin että minä makasin hänen sängyllä? Joka tapauksessa, hän oli se, jolta äRRäpäät lentelivät. Hän oli saanut keuhkokuumeen, mutta silti hän tuli yhtenä päivänä onnellisen näköisenä sätkältä ja sanoi minulle: "Nyt on kaikki taas hyvin kun pääsin ulos tupakalle". Seuraavana päivänä hän pääsi sairaalasta pois. Mutta ennen sitä hän oli heitellyt muutaman mustalaisvitsin muille potilaille joille hän ainakin itse äänekkäästi nauroi. Muita nauruja en kuullutkaan.

Sitten tuli se hetki ja päivä jolloin sain ilosanoman: "Ei mitään syöpään viittaavaa. Voit olla täysin levollisin mielin". Ja voit uskoa, olinhan minä. Aloin jälleen elämään. Minulla oli "vain" pieniä veritulppia keuhkossa jotka olivat irronneet jalasta, mutta toki, nuo pienet veritulpat olisivat voineet olla isojakin, jolloin olisin saattanut muutamassa tunnissa kuolla äkilliseen keuhkokuumeeseen. Ilmeisesti pienet veritulpat olivat aiheuttaneet tulehdusta ja pitäneet yllä kuumetta noin viikon ajan, kun valkosolut taistelivat vastaan. Minulla oli ollut paljon esirukoilijoita, kiitos heille.
Ilokseni olivat antibiootit alkaneet tehoamaan ja verikin oli alkanut ohenemaan. Kuumekin laski, hitaasti mutta tasaisesti. Maailma näytti valoisalta, vieläpä muutkin potilaat olivat piristyneet. Mutta ihmismieli on kummallinen. Se "vanha Aatu" nosti päätään kun hoitaja toi minulle matalan potan, varustettuna kannella. Hän sanoi, että minä en saa enää mennä vessaan edes rullatuolilla, koska minulla on veritulppia keuhkossa, vaan että pottaa piti käyttää sängyssä. Eikö olekin mahtavaa? Miksi osaston kuopuksella pitää olla potta turvanaan, jos kerran osaston vanhin, 97-vuotias mies, saa rollaattorillaan nilkutella vessaan omin voimin? Mikä
vääryys! Minähän tietenkin protestoin, mutta hoitaja vain katseli minua vakavana ja sanoi olevansa eri mieltä, turvallisuuteni tähden. Maailmani synkkeni hetkeksi, koska se oli tietenkin nuorelle miehelle suuri häpeä, koska tuli mieleen ne ajat, jolloin olin potta-iässä ja saatoin huutaa äidilleni: "Äiti, pissa tuli", tai: "Äiti, tule pyyhkimään, kakka tuli". Mutta mielen tuska ja kärsimys oli onneksi vain lyhyt, sillä noin puolituntia myöhemmin tuli lääkäri luokseni ja sanoi, että saan edelleen käyttää rullatuolia WC-reissuja varten, aivan kuten aikaisemminkin, koska tulpat ovat niin pieniä ettei niistä ole vaaraa ja ettei ne lähde liikkeelle. Ihana vapauttava tunne. Sitten hetken asiaa mietittyäni, tajusin kuinka lapsellinen olin ollut. Tajusin heti, että
sadat, elleivät tuhannet aikuiset ihmiset käyttivät silläkin hetkellä vaippoja ympäri maatamme, huonon kunnon tähden. Vaipankäyttöajatus alkoi pian tuntua "normaalilta". Se taitaa sittenkin kuulua elämän sykliin, sen ylä- ja alamäkiin. Jossain vaiheessa vanhuusiässä kun solumme ei enää jaksaa uusiutua yhtä nopeasti kuin ne kuolevat, alkaa vauva-iän vaivat palautua. Emmehän aina voi olla yhtä viriilejä. Väsyyhän se pumppukin vuosikymmenien jatkuvasta tykyttämisestä. Ei taida olla mikään ikiliikkuja tuo sydän, vaikka hyvä vehje onkin. Tarvitaan toisten apua liikkumisessa, pukeutumisessa, syömisessä ja kenties, jopa tarpeitten teossa. Herra
varjelkoon että saisimme pysyä mahdollisimman kauan terveenä ja voimissamme. Sitä sopii rukoilla.

Jotkut hoitajat olivat siellä suorastaan mainioita ilopilkkuja. Varsinkin kaksi niistä. Yhden nimi oli Asta. Jotenkin hänestä näki, kuuli ja aisti, että hän välittää jokaisesta potilaasta. Luulin että hän oli uskovainen ja että hän oli se nainen, joka oli rohkeasti lausunut Jeesuksen nimen, potilashuone kymmenessä, päivä tai kaksi ennen kuin sinne pääsin. Kun vielä näin ristin roikkuvan koruna hänen kaulassaan kysyin häneltä, oliko hän uskovainen. Hän antoi kieltävän vastauksen. Hän ei ollut se nainen, ja sanoi myös, ettei tiedä kuka se saattoi olla henkilökunnasta. Yhtenä yönä
tuli joku toinen ilopilleri minun luo, kun olin painanut kutsunappia. Se oli hän, joka oli ollut siellä vuodesta – 78. Hän sanoi minulle, että hän on pistänyt merkille että minä olen aina niin onnellisen näköinen, vaikka olen sairas. Siihen minä vastasin, että: "Se johtuu varmasti siitä kun itsekin olet aina niin iloisen näköinen. Kait se on minuun tarttunut", sanoin. Sitten jossain välissä tuntui siltä että olisin halunnut ottaa häntä kaulasta kiinni ja antaa kunnon halauksen. Niin mahtava ihminen hänkin oli, vaikka ikänsä puolesta olisi voinut olla vaikkapa äitini. Halaus jäi antamatta ja nyt jälkeenpäin harmittaa. Hän olisi ollut halauksen arvoinen.

Nyt olen siis kotiutunut ja Herra on hyvä. Olen nyt paraatikunnossa ja pompin pian tasajalkaa, vaikka joudun käyttämään verenohennuslääkkeitä puoli vuotta, en saa juosta kolmeen kuukauteen ja pitää käyttää tukisukkaa jalassa 3-6 kuukautta, mutta mieluummin kaksi vuotta. Kuolemani tie on nyt alkanut. Itse asiassa se alkoi jo sairaalassa. Mutta tämä kuoleman tie ei ole se kuolema josta aikaisemmin kirjoitin. Vaan se on se kuolema missä minua riisutaan kaikesta itsestäni jotta voisin palvella Jumalaa. Ja minä elän, en enää minä, vaan Kristus minussa. En minä, vaan Kristus minussa. Tuo liha tahtoo välillä tippua ristiltä alas. Mutta eihän se mitään, kunhan se vaan seuraavalla kerralla lyödään kiinni entistä kovemmin. Ja taas matka jatkuu.

Petri Sorvali